”Haloo iskä ja äiti!”

”Haloo iskä ja äiti”, lapsen huudahdus päiväkodista haettaessa saa minut miettimään, miksikähän lapsi sillä tavalla huutaa. En malta olla kysymättä lapselta asiaa. Hänen vastauksensa on: ”Parhaiten ne kuulee, kun sanon näin”. Tiedustelin edelleen, että miksi. Lapsen vastaus saa minut hämilleni. ”Niillähän on puhelin päässä aina – kato vaikka tuota mustaa nappia korvassa. Siihen se vastaa aina.”

Niinpä tosiaan: Nyt huomasin napin minäkin. Miten viisaita lapset ovatkaan! Puhelimeen me aikuiset aina vastaamme, ja sehän hallitsee meidän päivämme jokaista hetkeä. Puhelin löytyy taskusta aina ja siihen on ”pakko vastata”. Olemme ihan pallo hukassa, jos puhelin unohtuu jonnekin. Aivan kuin jotain puuttuisi.

Lapsen keskustelun aloitukseen ”Katso, miten hienon piirsin!” vastaamme usein vaan, että ”onpa hieno” tai ”hyvä” ja vilkaisemme työtä. Pahimmassa tapauksessa sanomme: ”odota” tai ”kohta”.

Mikä on tärkeämpää kuin pysähtyä kuuntelemaan lasta? Piirroksen näyttäminen on lapsen pyyntö huomata hänet. Se riittää, että pysähtyy ja juttelee lapsen kanssa siitä, mitä hän piirtänyt tai miltä hänestä tuntui tehdä piirrosta. Osaammeko me aikuiset enää olla läsnä? Kiirekö meitä vie?

Lapsen maailmassa on niin paljon ihania juttuja, ja hommat eivät lopu ikinä. He nauttivat uuden oppimisesta ja hehkuttavat sitä. Meidän aikuisten tehtävä olisi mielestäni pysähtyä ja nauttia siitä lapsen kanssa. Ottaa syliin ja kuunnella lasta. Lapsen huudahdus ”lievä meikä mahtava”, uuden asian oppimisen ilo, on aina rutistamisen ja yhteisen ilon arvoinen asia.

Syli on varhaiskasvatuksessa erityisen tärkeä kasvatusmenetelmä. Sen vuoksi päätimme AIKOPAssa haastaa kainuulaiset varhaiskasvattajat marraskuun ensimmäisellä viikolla muistamaan sylin tärkeyden. Syliviikon haasteeseen pääset tästä.

”Pienet kädet apua pyytää,
henno et sitä häneltä kieltää.
Kuulethan aina ystäväin,
kun hän sinulle viestittää?”