Ensimmäisen koulutuspäivän luennoitsijana oli Pedatiedon Kirsi Järvinen. Hän pohjusti koulutusta käytännönläheisesti leikkiesimerkkejä käyttäen. Järvinen totesi, että leikkitaidot kuvaavat lapsen kehitystä hyvin monella tavalla. ”Pohjimmiltaan leikissä onkin kysymys yhteisestä, jaetusta huomion kohteesta” Järvinen pohti lastenpsykiatri Jukka Mäkelää lainaten ja jatkoi Pentti Hakkaraisen sanoin ”Leikki on vuorovaikutusta”.
Jos aikuinen kokee, ettei osaa leikkiä, voi aloittaa siitä, että tutkii asioita yhdessä lapsen kanssa. Sekin on leikkimistä! Vuosikkaalle leikkimistä on yhden asian tekeminen (esim. sormella osoittaminen eli yhteisen havainnoinnin etsiminen), kaksivuotias osaa usein jo yhdistää kaksi asiaa ja toistaa niitä (esim. ottaa laukun, vilkuttaa ja toistaa sitä monta kertaa peräkkäin). Kolmevuotias pystyy jo sivuavaan leikkiin ja yhteisleikkiin. Sen jälkeen koittaa roolileikkien valtakausi. Keijo Tahkokallio kuvaa leikin monimutkaisuutta vertaamalla sitä lapsen ikään: 1-vuotias tekee yhtä asiaa, 2-vuotias kahta jne.
”Pitsaleikissä jokaiselle lapselle annetaan rooli: sinä olet paprika, sinä olet sipuli… Sen jälkeen lapset peitetään hallaharsolla ja kun pitsa on kypsä, se alkaa pomppia uunissa. Jokainen lapsi ”syödään” yksi kerrallaan esimerkiksi hipsuttelemalla tai koskettamalla”.
Järvinen kuvailee leikkiä myös käsitteen mentalisointi kautta. Se on Hannu Westerisen mukaan kykyä tulkita toisen toimintaa tämän sisäisten pyrkimysten tuloksena. Sellaiset lapset, joilla on hyvä mentalisaatiokyky, ovat haluttuja leikkikavereita. Leikin korostaminen on positiivista pedagogiikkaa, joka on nyt syrjäyttämässä perinteisen heikkouksia tunnistavan kasvatus- ja opetustyylin. Leikki opettaa onnellisuus- ja hyvinvointitaitoja, koska se auttaa säätelemään esimerkiksi stressiä. ”Mielikuvitus on paikka, jossa ei tapahdu mitään pahaa”. Kun kasvattamisessa kiinnitetään huomiota hyvään, se vahvistuu. Positiivinen pedagogiikka on myös osallistavaa ja yhteisöllistä pedagogiikkaa, sillä turvallisessa ryhmässä ja yhteisössä lapsi oppii näkemään itsensä ja toiset arvokkaina ja merkityksellisinä; siellä myös kuullaan lapsen aloitteita ja ajatuksia ja lapsi voi osallistua päätöksentekoon.
Erityisen kiinnostavia näkökulmia Järvinen nosti esille puhuessaan lasten ja aikuisten leikkikäsityksen eroista. On tarkoituksenmukaista, että lapsi ei pysty hallitsemaan kaikkia impulssejaan. Se on etu, koska silloin lapsi ei rajaa toimintaansa hyödylliseen/opettavaan, kuten aikuinen, vaan oppii koko ajan valtavasti uutta. Tämä Alison Gopnikin ajatus on jokaisen lasten leikkiä ohjaavan aikuisen tärkeää hyväksyä. Tämä sama ajatus kulkee mukana myös Robert Gallilan leikin ydintekijöiden sisällä. Leikin ydintekijät ovat: kilpailullisuus (sattumanvarainen tai mittelyllinen), draama sekä riehuminen ja aistien varaan heittäytyminen. Gallilan ajatus tulee lähelle Matti Bergströmin Mustat ja valkoiset leikit -kirjan ajatuksia sekä Lauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous -ideaa.
Jokaisella lapsella on moniälykkyyttä. Sen vuoksi myös erilaisille leikeille tulee antaa tilaa. Täytyy pyrkiä tarjoamaan leikkejä, joissa mahdollistuu tutkiminen ja tietäminen; joissa on rooleja ja suhteita; joissa luodaan ja ilmaistaan ja joissa liikutaan ja aistitaan. Lahjakkuus-käsitettä kuvaa, mikä asia on lapselle mieluista. Miksi emme siis lähtisi varhaiskasvatuksen suunnittelussa liikkeelle lahjakkuuden tukemisesta ja pohtimalla kahta kysymystä:
1. Mikä on juuri tässä kohtaa lapsen elämää se taito, jonka harjoittelu on nyt ajankohtaista? Miten tätä taitoa voi harjoitella leikkimällä?
2. Mikä on juuri tässä kohtaa lapsen elämää se asia, jonka tutkimiseen ja kokemiseen on annettava aikaa? Miten tätä asiaa voisi tutkia ja kokea leikin avulla?
Järvinen päätti koulutuksen tiivistävään ajatukseen: Kasvu ja kehitys ovat suhtautumista ja kasvamista maailmaan. Leikkipedagogiikassa jokin muuttuu koko ajan, eikä sitä ole tarpeen pysäyttää paikoilleen.